Kävimme viemässä tavarat majoitustiloihin ja sen jälkeen takaisin satama-alueelle, jossa olikin leppoisa tunnelma. Veneestä toiseen kierreltiin ihmettelemässä ja tarkastelemassa ottipelejä (satamavärejäkö??), sekä tietysti puhuttamassa tuttuja, ja tekemässä uusia. Myöhään sitten pääsimme unten maille ja valmiina aloittamaan seuraava päivä.
Aamu valkeni mukavan tyvenenä. Heräsimme klo 8, koska klo 9 oli kipparikokous ja tarkoituksemme oli laittaa kalastusvälineet kuntoon, eli raksit ja houkutuslevyt paikoilleen. Marko kävi välillä kipparikokouksessa, jossa Juha Hassel kertoi tarpeelliset tiedot lähellä suoritetuista ammunnoista ja muutenkin kävi läpi aikatauluja. Eipä noita selkeämmin olisi voinut kertoa. Klo 9.30 jälkeen pääsimme matkaan kaikki valmiina. Kaikkiaan 31 venekuntaa lähti yrittämään hopeatorpedoa.
Ajoimme ensin tuohon rantapenkan lähelle ja siitä edelleen kohti etelää. Kun saimme vehkeet vetoon, aloimme nauttia aamiaista. Aamiaisen jälkeen alkoi pikkuhiljaa kuulua vhf:stä ja tutuille soitellessa, että lohia on noussut. Alkoi polte siitä, että josko meidänkin veneeseen. Pitkin päivää viestiä tuli, että kaloja nousi. Ei kylläkään meidän veneeseen. Jonkin verran näkyi täkyparvia, mutta ei sellaisia lohen hajoittamia, joita niiden olisi pitänyt olla. Illalla varusteet ylös ja katsomaan, että kuinka paljon niitä lohia loppujen lopuksi nousi. Tällöin keli oli noussut sen verran, että sääpalvelusta katsottuna se oli 7 m/s.
Satama oli tullessamme lievästi sanottuna täysi, kun siellä oli kisoihin osallistuvien lisäksi myös paljon viikonlopun viettäjiä. Mutta sopu sijaa antaa ja kalamiesillastakin jo tutuksi tullut Osku lupasi, että pääsemme hänen kylkeensä kiinnittymään. Lupasimme lähteä aamulla ajoissa, ettei hänen vesille lähtö kovin paljon meistä myöhene. Odottelimme tovin kohta alkavaa punnitusta. Punnituksessa framille tuotiin paljon, kisailijamäärään nähden todella paljon lohia, yhteensä 15 kpl. Lohet menivät 11 venekuntaan, eli tuplamiehiä oli useampi. Suurimmat lohet painoivat rapian alle 15 kg, painon ollessa äkkiä arvioiden jossain kympin lähellä. Kisassa sai tuoda punnitukseen vain kaksi lohta. Ensimmäiset kahden lohen tuojat olivat tulleet rantaan jo klo 15, ja kertoivat harrastavansa ensimmäistä vuotta lohenuistelua. Ei huono alku uistelu-uralle.
Punnituksen jälkeen alkoi sitten illanvietto. Kävimme ensin majoituksessa hakemassa saunakamppeet, sillä kisan järjestävä seura tarjosi saunan. Mukaan piti ottaa tietysti vähän juotavaa, ja sen jälkeen satamalle takaisin. Kävimme ensin maksamassa majoituksen ja sen jälkeen lähdimme juttelemaan muiden venekuntien kanssa ja tutustumaan muiden varusteluihin. Satamassa on kuitenkin loistava tilaisuus nähdä, mitä ja miten muut ovat laitteita/varusteita laittaneet. Ja tietysti samalla vaihdettiin kuulumisia ja keskusteltiin lohenuistelusta yleensä. Siinä aika vierähtikin ja oli aika lähteä saunaan.
Sauna oli iso, sinne mahtui pitkä rivi raavaita miehiä. Mutta kuten paikan pitäjä, Essikin asian sanoi, kiuas oli vähän liian pieni isolle porukalle, joka vaihtuu koko ajan. Mutta tästä huolimatta löylyt olivat makoisat ja tekivät hyvää pitkän päivän jälkeen. Pari tuntia vierähti nopeasti. Sitten kuultiinkin jo, että seura (Kokkolan vetouistelijat) tarjoaa myös kalasopan. Ja mikäs sen mukavampaa kuin mennä valmiiksi keitetyn sopan ääreen. Sopan lisäksi kaloja saaneet paistoivat hiilillä perkauksesta jääneitä ruoto-osia, ja olipas se kyllä maukasta. Voin suositella, erittäin hyvän makuinen keino käyttää ihan kaikki kalasta. Ruuan jälkeen turistiin vielä tovi nuotion ääressä, kunnes oli aika lähteä nukkumaan. Mielenkiintoisia asioita kuultiin, mutta niistä sitten, kun pilotit on ohitse. Aamulla oli kello herättämässä klo 6.
Aamusta päästiin aika nopeasti taipaleelle. Oskukin odotteli jo satamasta pääsyä. Edellisillan veneissä vierailujen ansiosta meillä oli vähän enemmän pelipaikkoja tiedossa ja sinne sitten suunnattiin. Veto päälle ja sen jälkeen alettiin taas aamiaiselle. Täkyparvia näkyi tasaiseen tahtiin melkein aina, kun penkkaa kopastiin. Tuollaista reilun 40 metrin "kanjonia" sahattiin edestakaisin ja välillä matalan puolelta kopaisten. Mutta hiljaista oli lohirintamalla, kun parvet olivat sellaisia tasaisia, ei hajonneita.
Noin yhden jälkeen alkoi sitten vähän ripsiä vettä ja piti laittaa kuomu katteeksi. Juuri kun saimme kuomun kiinni, kantautui korviin sulosointu, räikkä huusi. Kuomu auki ja vapaan kiinni. Ulommainen vk:n levyllä ja varmaankin vk:n raksilla (ei ihan varmaan) varustettu salakka oli kelvannut ja nyt lohi kyyditsi kelkkaa suoraan kohti veneen taustaa. Lohi pysähtyi hetkeksi ja ehdittiin ihan vähän kelata sisäänkin, kunnes taas räikkä alkoi uudestaan huutaa ja siimaa pakeni kelalta. Kohta lohi kuitenkin pysähtyi. Alkoi sisään kelaaminen ja vastus tuntui yllättävän kevyeltä. Huomasimme, että täällähän on useampia pikkuplaanareita-varusteita samassa nipussa. Ja niinhän siinä kävi, ettei siellä enää ollut mitään kalaa, vaan kun saimme sotkut selväksi, tuli veneeseen vain vk:n kromi-sini-pinkki pikku levy. 0,56 mm:n tapsi oli mennyt poikki. Ei ihan käynyt kuin joskus jollekin on käynyt pitkän vetämisen jälkeen, että oksennus on tullut, mutta kyllä täytyy myöntää, että ohuesti harmitti. Tuota karkuutusta mietittiin loppuaika, kunnes klo 15 piti olla vehkeet ylhäällä. Ylösnostamisen aikana huomasimme, että yhteen täkyyn oli käyty tekemässä kylkeen hampaanjäljet, mutta eipä ollut tarttunut ei.
Matka kohti rantaa alkoi. Ja kyllä oli hiljaisia poikia veneessä. Ajoimme suoraan Trullevin satamaan, josta soitimme kisan järjestäjälle, ettei meillä ole kalaa ja tulemme tuomaan rikan myöhemmin. Tuolloin alkoi satamaan jo sen verran paljon, että kävimme vain viemässä rikan ja vaihtamassa pari sanaa tuttujen kanssa ja sitten kotiin päin.
Jos tätä voisi lyhyesti kuvata, niin hieno tapahtuma. Hieno niin kalan tulon suhteen kuin puitteidenkin. Porukkaa oli mukavasti ja illalla ainakin näytti olevan avoin ilmapiiri, paikkoja kerrottiin ja jopa kartalta näytettiinkin. Tuli uusia tuttuja ja vanhojakin tuli morjenstettua. Tapahtuma oli kyllä hyvin järjestetty ja tapahtumassa oli rento ilmapiiri. Vesilläkin jopa huudeltiin kaloista, joten sekin aina vähän lämmitti, kun tiesi, että siellä on kalaa ja voi olla, että kohta pärähtää. Se kyllä tuli todetuksi, että kyllä tuo seutu on peltimiesten valtakuntaa. Ei siellä tainnut olla kuin me ja oliko joku toinen, joka veti raksia. Oliko tuo sitten kalattomuutemme salaisuus, en tiedä. Pitää kuitenkin vielä kokeilla täällä Raahessa raksilla, ja jos muut saa ja me ei, niin sitten varmaan voi olla tuon pellin vuoro siirtyä meidänkin vapoihin. Mutta vain täällä pohjoisessa, Ahvenanmaalla luotto raksiin on vielä kova.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti